Työnohjaus on tila nähdä toisin

Työ tapahtuu aina suhteissa. Suhteessa asiakkaisiin, työkavereihin, työyhteisöön, organisaatioon ja myös suhteessa omaan itseemme.

Työnohjauskaan ei ole minulle vain paikka, jossa ratkaistaan työn ongelmia tai etsitään keinoja jaksaa paremmin. Parhaimmillaan se on tila, jossa voi pysähtyä tutkimaan työtä ja omaa paikkaansa siinä hieman tavallista kauempaa.

Mitä työssäni oikeastaan tapahtuu? Miksi tämä tilanne herättää minussa näin paljon? Millaiseksi tulen tässä työyhteisössä? Mitä me yhdessä tuotamme, ehkä huomaamattammekin? Ja voisiko jokin olla toisin?

Yksi merkittävimmistä ammatillisista orientaatioistani on sosiaalipedagoginen ajattelu. Se näkyy tavassani ymmärtää ihmistä ennen kaikkea suhteissa elävänä olentona. Kukaan meistä ei työskentele tyhjiössä. Kannamme mukanamme kokemuksiamme, arvojamme ja historiaamme, mutta toimimme samalla osana työyhteisöjä, organisaatioita ja yhteiskuntaa. Ne kaikki vaikuttavat siihen, millaiseksi työ muodostuu ja millaisia mahdollisuuksia meillä on toimia.

En ajattele, että työelämän vaikeudet olisivat automaattisesti yksittäisen työntekijän ratkaistavia ongelmia.

Jos ihminen on jatkuvasti kuormittunut, vastaus ei välttämättä löydy paremmasta ajanhallinnasta. Jos työyhteisössä syntyy toistuvasti samoja ristiriitoja, kyse ei välttämättä ole hankalista persoonista. Jos ammattilainen kokee jatkuvasti riittämättömyyttä, meidän kannattaa kysyä paitsi, mitä hänen pitäisi tehdä toisin, myös millaisissa olosuhteissa hän yrittää tehdä työnsä hyvin.

Tämä näkökulma on minulle työnohjauksessa tärkeä.

Ihminen ei ole irrallinen ympäristöstään

Työnohjauksessa katse suuntautuu väistämättä yksilöön. Mitä minä ajattelen? Mitä tunnen? Miten toimin? Mitä voisin tehdä toisin? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta yksin ne eivät riitä.Meidän on katsottava myös ympärille.

Millaiset suhteet työpaikalla rakentuvat? Kuka tulee kuulluksi ja kuka jää helposti sivuun? Millaisia odotuksia työntekijöihin kohdistuu? Miten valta, vastuu ja mahdollisuudet vaikuttaa jakautuvat? Onko työntekijällä todellisia mahdollisuuksia tehdä työnsä tavalla, jonka hän kokee ammatillisesti ja eettisesti kestäväksi?

Joskus työnohjauksessa löydetään jotakin, mitä työntekijä voi itse muuttaa. Joskus huomataan, ettei ongelma olekaan ihmisessä vaan hänen ympärillään olevissa rakenteissa. Useimmiten kyse on näiden välisestä suhteesta.

Minusta juuri tämä tekee työnohjauksesta kiinnostavaa. Tarkoituksena ei ole löytää syyllistä vaan lisätä ymmärrystä. Kun ymmärrämme paremmin, mitä meissä, välillämme ja ympärillämme tapahtuu, myös mahdollisuutemme toimia kasvavat.

Työnohjaus voi vahvistaa toimijuutta

Ajattelen, ettei työnohjauksen tehtävänä ole kertoa ihmiselle, miten hänen pitäisi tehdä työnsä. Työnohjaaja ei ole kaikkitietävä ulkopuolinen, joka saapuu paikalle ratkaisemaan muiden ongelmat. Työnohjaaja ei välttämättä edes tiedä työn substanssista juuri mitään.

Työnohjaus on yhteistä tutkimista. Työnohjaajana voin kysyä, haastaa, ihmetellä, tehdä havaintoja ja tuoda keskusteluun uusia näkökulmia. Voin auttaa pysähtymään sellaisen äärelle, jonka ohi arjessa kuljetaan nopeasti. Vastaukset eivät kuitenkaan synny minussa, vaan vuorovaikutuksessa.

Tähän liittyy minulle tärkeä ajatus toimijuudesta. Työssä on helppo ajautua kokemukseen, että asioita vain tapahtuu meille. Organisaatio päättää. Esihenkilö määrää. Asiakkaat tarvitsevat. Kalenteri täyttyy. Resurssit vähenevät. Muutoksia tulee toisensa jälkeen.

Kaikkeen emme voi vaikuttaa. Sen tunnustaminen on tärkeää. Silti lähes aina on olemassa jokin alue, jolla voimme vaikuttaa, esimerkiksi oma tapa toimia, suhteemme toisiin, yhteinen keskustelu työyhteisössä, rajojen asettaminen, jonkin asian ottaminen puheeksi tai joskus myös epäoikeudenmukaiseksi koetun toimintatavan haastaminen.

Työnohjaus voi auttaa löytämään tämän tilan uudelleen.

Työyhteisö on enemmän kuin joukko yksilöitä

Työyhteisöä ei voi ymmärtää vain tarkastelemalla sen jäseniä yksitellen. Ryhmään syntyy ajan myötä tapoja olla yhdessä. Rooleja, oletuksia, kertomuksia ja asioita, joista puhutaan sekä asioita, joista on opittu vaikenemaan.

Joskus joku kantaa ryhmässä enemmän kuin pitäisi. Joku vetäytyy. Joku ottaa vastuuta ilmapiiristä. Joku alkaa sanoittaa ääneen sitä, mitä moni muukin ajattelee. Näitä ilmiöitä voidaan tarkastella ilman, että ketään määritellään ongelmaksi.

Minua kiinnostaa työnohjauksessa erityisesti se, mitä ihmisten välillä tapahtuu. Kun vuorovaikutusta voidaan tarkastella turvallisesti, työyhteisölle voi avautua mahdollisuus rakentaa uudenlaista tapaa olla yhdessä. Samalla vahvistuvat osallisuus ja kokemus siitä, että työyhteisö ei ole vain jotakin, johon työntekijä kuuluu, vaan jotakin, mitä jokainen on mukana rakentamassa.

Kaiken ytimessä on kohtaaminen

Työnohjaus kokoaa yhteen paljon siitä, mitä pidän työssä tärkeänä: suhteet, dialogin, kasvun, toimijuuden, yhteisöllisyyden ja mahdollisuuden muutokseen.

Työnohjauksessa ei tarvitse olla valmis. Sinne ei tarvitse tulla valmiin kysymyksen, ongelman tai tavoitteen kanssa. Joskus tärkeintä on saada hetkeksi pysähtyä sen äärelle, mitä työssä ja itsessä juuri nyt tapahtuu. Kun kokemuksia voidaan tarkastella yhdessä, jotakin voi alkaa liikkua.

Joskus muutos on konkreettinen päätös toimia seuraavana päivänä hieman toisin. Joskus se on uusi tapa ymmärtää asiakasta, kollegaa tai omaa toimintaa. Joskus huomataan, ettei kaikkea tarvitsekaan kantaa itse. Ja joskus työnohjauksessa syntyy rohkeutta kysyä, pitäisikö yksilön muuttumisen sijaan muuttaa jotakin hänen ympärillään.

Ajattelen, että hyvä työnohjaus ei anna ihmiselle valmiita vastauksia siihen, miten hänen pitäisi olla ammattilainen. Se auttaa näkemään enemmän. Itsessä, toisissa, suhteissa ja siinä maailmassa, jossa työtä tehdään. Ja kun näemme ja ymmärrämme enemmän, meille avautuu myös enemmän mahdollisuuksia toimia.

Rohkeasti, lempeästi ja inhimillisesti.